Anne Rossi-Horto luki itsemurhan tehneen sisarensa tekstit ja kirjoitti omatkin tunteensa auki kirjaan.
Anne sanoi, ettei hän voi ymmärtää ihmisiä, jotka tekee itsarin. Niinpä niin. Hänhän on saanut kaiken haluamansa. Sillä on aina päämäärä mitä se tekeekin ja harvoinpa se mitään vastoinkäymisiä on kokenut. Ei kai sitten mikään ihme jos ei kuolema houkuta. Ja vahvakin se on. Maailma on vahvoja varten. (Minnan päiväkirjamerkintä 8.11.1992)
Eletään vuoden 2012 loppua. Anne Rossi-Horto löytää sisarensa päiväkirjat. Niitä on 46. Hän lukee ne kaikki, koska pikkusisko on kuollut. Sisko tappoi itsensä tapaninpäivänä.
Ja sitten. Pakko lukea päiväkirjat uudestaan ja uudestaan. Niissä on paljon elämää. Ja paljon kuolemaa. Sisko oli ajatellut kuolemaa yli 20 vuotta.
Aamu. Ajatus: kuolen ennen kevättä. Kuolen. Mieleni tyhjyyttä, olemattomuutta. Eilen kauppamatka oli lähes ylitsepääsemätön ponnistus, huimaus ja kuvotus. (Minna 6.2.2011)
Anne Rossi-Horto päättää, että myös hänen on kirjoitettava. On saatava kaikki ulos. Kerrottava.
Hän alkaa kirjoittaa heti tammikuussa 2013, kun siskon kuolemasta on vain vähän aikaa. Päivisin hän tyhjentää siskon asuntoa. Öisin hän lukee siskon päiväkirjoja ja kirjoittaa, ei holtittomasti vaan varmana siitä, että kirjoittamisella on jokin päämäärä. Samaan aikaan hän on kolmelapsisen perheen äiti, joka imettää kuopustaan ja alkaa tehdä paluuta työelämään.
Nyt siskon kuolemasta on yli kymmenen vuotta. Anne Rossi-Horton, 50, kirja Silmät tottuvat pimeään (Like) julkaistiin vastikään. Kirjailijan olo on helpottunut ja omituinen. Rossi-Horto on ajatellut sisartaan vuosikymmeniä. Juuri nyt hän ei ajattele siskostaan oikein mitään, koska ympyrä on sulkeutunut.
– Minnan elämän käsittelyprosessi ja kirjan kirjoittaminen on päättynyt. Kirjoittaminen ei ollut vastenmielistä vaan ihanaa. Tuskallistakin se oli, mutta sain kirjoitettua kaiken ulos.
Kirjan kirjoittaminen työn ja perhe-elämän ohessa vei vuosia. Pelkästään siskon käsin kirjoittamien päiväkirjojen puhtaaksi kirjoittamiseen meni pari vuotta. Samalla Rossi-Horto kipuili pitkään sen kanssa, voiko käyttää suoraan siskonsa päiväkirjoja. Lopulta hän päätti, että voi.
Kirja on yhtä aikaa isosiskon kosto ja lahja pikkusiskolle. Kosto siksi, että sisko päätti tappaa itsensä kysymättä lupaa. Lahja siksi, että näin myös Minna saa tekstinsä julki. Kirjoittaminen oli Minnan juttu. Sitä hän olisi halunnut tehdä.
– Hänellä ei ollut itsevarmuutta tai rohkeutta näyttää, miten taitava kirjoittaja oli. Teen hänestä tällä kirjalla kirjailijan. Tämä on rakkaudenosoitus, jolla hänestä jää jälki maailmaan, Anne Rossi-Horto sanoo.
Jollain paradoksaalisella tavalla osaan hengittää vain katastrofien kautta. Sievä, valheelliseen järjestäytyneeseen muottiin ruhjottu olemassaolo ei sovi minulle. Ahdistun, kyllästyn. Absurdiudessa on oma viehätyksensä. (Minna 25.1.2006)
Lapsena Anne Rossi-Horto oli se, joka oli mielestään omituinen. Hän oli arka, vetäytyvä ja koulukiusattu lapsi, jolla ei ollut kykyä kilpailla muiden kanssa. Toiset lapset olivat julmia ja puhuivat pelottavia.
– Minna taas oli silmissäni helppo lapsi, jolla oli kavereita. Mutta en minä tiedä, miltä hänestä oikeasti tuntui.
Sisaruksilla oli ikäeroa kolme vuotta ja kahdeksan kuukautta. Sisarusten suhde muuttui heidän aikuistuessaan. Minnan teksteistä näkyy, että hän ihaili, kadehti ja vihasi siskoaan, kun he olivat parikymppisiä.
En ymmärrä puhumattomuutta. Sillä voi olla todella pitkät seuraukset.
Anne Rossi-Horto
– Tasa-arvoista ystävyyttä on vaikea rakentaa, jos toinen tuntee niin. Minna romantisoi elämääni ja koki, että minä loistan kaikessa. Mutta eihän se ollut totta.
Rossi-Horto puhuu vanhemmuudesta ja sukupolvien yli ulottuvista vaietuista taakoista, joita on heidänkin suvussaan. Ne ovat asioita, jotka ovat yleisiä, tuttuja, samastuttavia.
– Vanhemmilla on tärkeä rooli sisaruuden tukemisessa. Onneksi se nykyään ymmärretään ehkä paremmin kuin ennen.
Rossi-Horto pohtii, että sota-aika oli armotonta. Ei silloin tullut mieleen sanoa lapselle, että olet kaunis, ihana, rakastan sinua.
– Meidän sukupolvemme vanhemmat eivät saaneet omilta vanhemmiltaan hyväksyvää katsetta. Se heijastuu heidän käytökseensä.
Rossi-Horton mielestä hänen oman sukupolvensa tehtävä on katkaista puhumattomuus.
– En ymmärrä puhumattomuutta. Sillä voi olla todella pitkät seuraukset. Esimerkiksi minulla on velvollisuus puhua lapsilleni asioista ikätasoisesti.
Opettajan työssään Rossi-Horto näkee, että nykynuoret puhuvat ja ovat kriittisiä – onneksi.
– Korona-ajan seurauksena olen huolissani nuorten mielenterveydestä, mutta näen heissä toivoa.
Ei Anne Rossi-Hortokaan lapsena puhunut. Hän sanoo olleensa miltei mykkä. Oma ääni ja paikka löytyivät taiteesta ja 19-vuotiaana aloitetusta taidekoulusta. Sittemmin hän onkin puhunut ja taas puhunut.
– Minulta ei tarvitse edes kysyä, mitä minulle kuuluu, kun minä kerron jo. Siskoni olisi pitänyt puhua. Mutta hän ei puhunut. Hän kirjoitti eikä sanonut ääneen.
Rossi-Horto on yrittänyt hyväksyä ajatusta siitä, että Minna halusi kuolla koko ajan. Sen tiedon löytyminen päiväkirjoista järkytti jopa enemmän kuin itsemurha.
– Olisin voinut ajatella, että hän teki itsemurhan pikaistuksissa tai psykoosissa. Mutta kuolema houkutteli häntä.
Kirjan nimi syntyi pitkällä kävelylenkillä, jollaisia Anne Rossi-Horto rakastaa. Hän kutsuu pimeässä kävelyä demonikävelyksi.
– Kun lähden kotoa, mukanani kulkee jokin demoni. Kävelen niin kauan, että jalkoihin alkaa sattua, vaikka kymmenen kilometriä. Kun tulen kotiin, demonista on tullut ystäväni.
Tämä on rakkaudenosoitus, jolla hänestä jää jälki maailmaan.
Anne Rossi-Horto
Pikkusisko oli mieleltään hauras, ja hänellä oli monia ongelmia. Hän haki apua ja saikin sitä mutta isosiskon mielestä ei riittävästi.
– Hän oli hullu. Mielestäni sitä sanaa voi käyttää, se on kaunis sana. Silti minäkään en tajunnut, miten huonossa kunnossa Minna oli. Hän pystyi peittämään sen hyvin.
Kirjassa kerrotaan Minnan monista poikaystävistä. Hän etsi ja sai rakkautta mutta koki paljon hylkäämisiäkin. Yliopistoon hän haki monta kertaa ennen kuin ovet aukesivat.
Minna tunsi myös luokkavihaa. Hän tunsi, että oli köyhempi kuin muut, olisi halunnut hienon kodin ja rikkaampaa elämää.
– Raha tekee ihmisestä vähemmän haavoittuvan. Ehkä se olisi tuonut hänelle mielenrauhaa ja turvallisuutta mutta olisi tuskin poistanut hänen ydinmustuuttaan.
Aamulla oli antiikin myytit ja mimesis -tentti ja hyvin se meni. Hyvä olo haihtui nopeasti jäätävään tuuleen. Spurgun rytkyissäni katsoin talvisaappaita, jotka tarvitsisin, ei työttömän luuserin kukkarolle. (Minna 15.10.2005)
Läheisen itsemurhaan voi liittyä jossittelua, jopa syyllisyyttä. Anne Rossi-Horto sanoo, että haluaa elää mahdollisimman hyvää elämää ilman syyllisyyttä.
– En kääntänyt selkääni vaan tein kaiken, minkä voin.
Viimeisinä vuosina isosisko olikin Minnan luottohenkilö.
– Minna puhui kauniisti perheestäni, rakasti lapsiani ja piti minua maailman parhaana äitinä. Vanhemmuus on suuri mahdollisuus, ja siinä Minna kulkee koko ajan rinnallani.
Otteita Minnan päiväkirjatekstistä 14.2.2010:
Eilen tyttöjä moikkaamassa, heidän lumoava elämänvoimansa. Kirjoitin naurettavan testamentin, jos kuolen hulluuteeni...Toivon, että Anne, voimasiskoni, saa ottaa kirjoista, tauluista ja esineistä ne, jotka haluaa...Vanhat karmeat päiväkirjani olen tuupannut keittiön yläkomeroon pahvilaatikkoon ja uusimmat valkoisen lipaston laatikkoon. Ne menkööt Annelle – ne ehkä kannattaa tuhota, koska useinkaan en ole kirjoittanut silloin, kun olen ollut onnellinen, vaan vain niistä onnettomammista päivistä.
Rakkaudella, Minna