Rytmitys haasteena laulunäytelmässä

Myrskyluodon saarelaiset ryhmäkuvassa. Hannu Lehtinen

Hannu Lehtinen

Ensivaikutelma siirtyessä Svedebon katsomoon oli, olenko tullut seuraamaan Naamiohuvit -esitystä. Pandemian takia katsojilla oli kasvosuojat ja valitettavasti Pyhtään Harrastajateatterin kannalta sisään sai ottaa vain 50 katsojaa.

Koronaturvallisesti katsojilla oli merkityt paikat ja sisään tultiin edestä, väliajalle poistuttiin takaa rivi kerrallaan. Hienoa sentään, että pitkään työn alla ollut esitys vihdoin näki ensi-iltansa.

Viime vuosina on totuttu Pyhtään Harrastajateatterin esitysten huoliteltuun visuaalisuuteen, mistä saatiin nauttia nytkin. Lavastuksesta, puvuista tai valoista voi nauttia kuin ammattiteattereissa konsaan.

Esityksen haaste oli rytmitys. Lähes koko esiintyjäkaarti marssitettiin toistuvasti kohtaus toisensa jälkeen lavalle, asemoitiin viistoille korokkeille, esitettiin kohtaus ja sen jälkeen poistuttiin puolihämärässä. Sama toistui uudelleen ja uudelleen.

Maijan ja Jannen elämässä aikaa kului kohtausten vaihdoissa, mutta niin sitä kului esityksen reaaliajassakin. Siirtymien ja kuoromaisen ohjausratkaisun takia esitys ei päässyt oikein vauhtiin, se ei löytänyt rytmiä, millä jännite olisi kasvanut. Arkkitehtuurissa sanotaan, samankaltainen toisto luo tylsyyttä.

Ensimmäinen toiminnallinen kohtaus oli oikeastaan Jouni Tanin esittämän suutarin käynti Myrskyluodolla. Sen jälkeen niitä nähtiin vielä useampia.

Yksi lämpimimmistä oli Ilmari Vesan esittämän Maijan isän ja lastenlasten välinen laulukohtaus.

Äänentoistossa oli ainakin ensi-illassa ongelmia, etenkin Gina Drocila-Kososen vanhan Maijan kohdalla. Lähes poikkeuksetta hänen laulustaan ei valitettavasti saanut selvää. Vanha Maija on näyttämöllä läpi esityksen ja sen Drocila-Kosonen kantoi hyvin.

Anu Vuolion Maija kasvoi ja kosketti. Tommy Larvin Janne oli rauhallisem hyvä suoritus. Vuolio ja Larvi tukivat hyvin toisiaan ja lapsia.

Erityisesti nuoren Aada Tanin suoritus oli hieno sekä orkesterin sellistinä että Maijan ja Jannen tyttärenä.

Jari Lipon Pastori Millangård ja Pia Kitusen Ruustinna olivat herkullinen komediapari.

Naisvoimistelijoiden luonnonvoimat Sari Leppänen, Mia Holmberg ja Mamu Laakkonen oli taiteellinen ratkaisu. Samankaltaisena toistona sekin kaipasi variaatioita ja kasvua. Jos oli kahden Maijan käyttö omanlaisensa dialogi, olisi luonnonvoimatkin voinut olla liikkeen vuoropuhelua kohtauksissa.

Myrskyluodon Maija olisi vaatinut rohkeaa sovitusta ja tulkintaa Svedebon näyttämölle. Nyt teksti suorastaan huusi tilaa lisää, mutta seinät tulivat vastaan.

Ohjaaja kirjoitti käsiohjelman alkusanoissa ”Toivon, että tämä teos avaa ihmisten sydämet näkemään yhteisöllisyyde merkityksen”. Katsojana toivon sitä myös, mutta kysyn olisiko Maijan perheen korostaminen näyttämöllä vielä lisännyt sitä yhteisöllisyyttä? Kysyn jäinkö kaipaamaan välillä voimakkaammin turvattomuuden tunnetta, yksinäisyyttä saarella?

Ohjaaja Jyrki Koskimies on aiemmin hallinnut paremmin tilankäytön.

Kiitosta ohjaajalle täytyy sanoa rohkeudesta ja henkilöohjauksesta. Hän saa aina esiintyjät turvallisesti näyttämölle, viihtymään rooleissaan ja koko esiintyjäkaartin saman esityksen kokoisiksi. Myrskyluodollakaan ei isot tai pienet roolit olleet epäsuhteessa toisiinsa, oli esiintyjä ensikertalainen tai vanha konkari.

Tälle esitykselle soisi esiintymiskertoja pitkin syksyä ja kevääseen. Esitys hioutuu ja vahvistuu esitysten myötä. Samalla katsomorajoitusten takia mahdollisimman moni näkisi esityksen, jos vaan esiintyjät jaksavat antaa uudelleen ja uudelleen.

Kommentoi